No niin jätkät, lähretääs baariin, totesi kansantaiteilija Goodman, mutta sitä ennen oli ehtinyt tapahtua vaikka mitä ja tavallaan ei mitään, kertoilee Ari "Kankku" Kankaanpää.
Tampereella syntynyt ja kasvanut toimittaja ja tietokirjailija Jari Korkki on tehnyt teoksen Luottokitaristi (Docendo 2026), joka kertoo tamperelaisesta Ari ”Kankku” Kankaanpäästä. Mies on soittanut lukuisien kotimaisten huippuartistien kanssa niin iskelmän, rockin kuin kaikenlaisen muunkin musiikin parissa.
Kankaanpää muistelee kirjassa soittotouhujaan Antti Hammarbergin eli Irwin Goodmanin kanssa.
– Syyskuun alussa 1980 puhelimeni soi ja soittaja oli Tapani Koivisto. Hän kysyi, miltä kalenterini näyttää saman viikon torstaina. Kun sanoin, että ei torstaille ole mitään erityistä, hän meni suoraan asiaan. ”Katos kun Irwin on saanut päähänsä, että hänen pitää nyt osallistua Syksyn Säveleen ja että siitä lähtee sitten Irwinin uusi nousu”, Koivisto selvitti.
Kankku haettiin kyytiin ja auton nokka suunnattiin kohti Ylöjärveä ja edelleen vanhaa Viljakkalantietä kohti Lavajärveä.
– Irwin oli 1970-luvun alun tienoilla tavallinen näky ajellessaan tuttu nahkaräysä päässään Poing Poing Poing -levyn kanteenkin kuvatulla avojeepillään asioille Ylöjärven kirkolle ja kauemmaksikin. Nyt hän tietysti olisi kotonaan odottamassa meitä. Saavuimme Hämeenkyrön Lavajärvelle puoli kymmenen jälkeen. Auto jäi mäelle, kun astelimme rinteen portaita alas rantaan soittamaan ovikelloa. Riitta Hammarberg tuli avaamaan, ja Koivisto intoili heti, että onkos Antti jo lähtövalmiina studiolle. Rouvan katseesta saattoi heti päätellä, että aivan näin suotuisasti eivät asiat mahdollisesti olleet. ”Tuolla se on alakerrassa, menkää sinne.”, Kankaanpää muistelee kirjassa.
Hän kertoo lähteneensä ensimmäisenä kierreportaita alakertaan. Hammarberg istui sohvalla pikkusikaria vedellen kuten aina. ”Morjens, morjens, morjens jätkät! Kumpi ajaa?”
– Ottakaa tästä vähän aperitiivia, ei katos päästä ihan vielä lähtemään, kun yksi kaveri tulee ihan kohtapuoliin käymään, kansantaiteilija touhusi.
Pöydän antimina oli kuudesta seitsemään pulloa Koskenkorvaa, eri täyttöasteilla, ja kolme neljä mehukannua täynnä jotain laihaa appelsiinitiivistemehua lantringiksi.
Kankun mukaan alkoi hermo vähitellen pettää. Laulu purkittamatta, ja valmiin nauhan pitäisi jo seuraavana päivänä kello 16:een mennessä olla pääkallopaikalla eli MTV:ssä Helsingissä.
– Nollatilanteesta piti saada mahdollisesti jopa kaksi kappaletta valmiiksi, eikä meillä ollut minkään valtakunnan käsitystä sävelestä tai sanoista, ei siis yhtään mistään. Odotellaan kaveria ja otetaan kossumehua. Kello kävi ja tiimalasi valutti hiekkaa. Hätäännyin, että kun ei tässä odotellessa ole muutakaan tekemistä, niin voisimmeko vähän katsoa niitä biisejä, ettei jää sinne studiolle niin paljon hommia. Olisiko nuotteja, jos voisi käydä vähän tässä jo treenaamaan? Tai olisiko jotain jo vaikka kasetilla?
Goodman vain rahoitteli nuorta soittajapoikaa ja kertoi kappaleen olevan hänen päässään. Mies sanoi näyttävänsä st´tudiolla, mistä on kyse.
Asia ei edennyt mihinkään. Puolen päivän jälkeen oli uuden tilannearvion paikka. Salaperäistä jätkää ei kuulunut eikä biisinteko edistynyt
Irwinkin alkoi jo taipua ajatukseen, että täytyy siirtää Syksyn Sävelen voittoa vuodella. Tämä tietysti johti siihen, että ei ollut enää pakko olla soittovalmiudessa, mikä vapautti voimavaroja Koskenkorva-drinkkeihin, Ari Kankaanpää selittää Jari Korkin kirjassa.
– Olimme jo täysin varmoja, ettei mitään mysteerijätkää ollut olemassakaan, kun hän yhtäkkiä ennen neljää paukahtikin paikalle. Jätkällä olikin sliipattu puku ja tyylikäs nahkasalkku, eikä meillä ollut mitään käsitystä siitä, kuka tai mikä hän oikein oli. Kaveri löi salkkunsa Antin työpöydälle ja nosti esiin kumilenksulla sidotun piukkaan pakatun pinkan käteistä rahaa. Tuntuvan summan siis, jonka hän ojensi Antille. ”Laske, että siinä on!”
Hammarberg plarasi setelinippua ohimennen ja oli tyytyväinen, että on siinä tarpeeksi. Sitten hän kahmaisi nipusta muutaman viidensadan markan setelin ja viskasi lopun pinkan pöytälaatikkoon.
– No niin jätkät, lähretääs baariin, laulaja totesi.
Hädin tuskin 18-vuotiaan Kankaanpään kunto ei enää riittänyt Tampereen Seurahuoneelle, joka siihen aikaan tunnettiin nimellä Itämeri.
Kokeneemmat jatkoivat kapakkaan. Goodmankin oli selvinnyt kotiin Hämeenkyröön. Jollain toisella kertaa hänen kaupunkireissunsa oli kestänyt neljä päivää, ja takaisin Lavajärvelle mies oli päätynyt Kööpenhaminan kautta.